Opettajan on hyvä tietää arvonsa, sillä kasvatuksessa joudumme usein miettimään, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä hyvää ja mikä pahaa. Mielipiteissämme, joita esitämme jokaisen arkipäivän kuluessa lukemattoman joukon, on useimmiten mukana sekä tosiasiakäsityksiä että uskomuksia ja arvostuksia (Dunderfelt 1997, 79). Kasvatustieteessä erityisesti tavoitteenasettelu ja nämä eettisen alueen kysymykset ovat arvoihin sidoksissa (Dunderfelt 1997, 76). Opettaja joutuu työssään näyttämään esimerkkiä hyvistä arvoista ja ohjaamaan oppilaitaan oikeiden arvojen jäljille. Nuoret miettivät omia arvostuksiaan ja arvokysymyksiä: mitä pitää tehdä, mitä ei saa tehdä, mikä on sallittua ja minkä tekeminen on suoranainen velvollisuus.
Opettajan on kasvatustyössään myös huomioitava nuorien yksilöllisyys. Hänen kuuluu pitää uskomuksensa erillään faktuaalisista käsityksistä niin paljon kuin mahdollista, jotta nuoret oppilaat löytävät itse omat arvonsa. Jokaisella yksilöllä on tahdonvapaus. Filosofi Humen mukaan vain tosiasiaväitteistä voidaan päätyä arvolauselmiin (Dunderfelt 1997, 86).
Opettajan etiikka on itsesäätelyä. Hänellä pitää olla kelpoisuus ja moraalinen rohkeus muodostaa perusteltu kanta, jonka takana hän voi seistä ja kohdata sen arvostelun, jonka hän yhteisössä saa osakseen (Dunderfelt 1997, 85.)
Ammattiopetuksessa opettajan täytyy tehdä kasvatettaville tutuiksi ne haasteet, jotka elämän todellisuus asettaa, sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, kuten Ketonen (1980, 151-153) on kasvattajan vastuusta ilmaissut (Dunderfelt 1997, 85.)
LÄHDE
Dunderfelt, T. 1997. Elämänkaaripsykologia. Lapsen kasvusta yksilön henkiseen kehitykseen. Porvoo: WSOY.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti